Olen 40-vuotias mies Helsingistä. Elän rekisteröidyssä parisuhteessa mieheni kanssa. Käyn töissä ja pintapuolisesti kaikki on ok, mutta henkisesti tuntuu etten aina jaksa.
Työni on stressaavaa ja hyvästä palkasta huolimatta aika mielenkiinnotonta. Mielenkiinnottomuuteen on monta syytä, ei pieninpänä se, että olen ollut saman työnantajan palveluksessa jo liki 13 vuotta. Myös se, että nykyinen parisuhteeni alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta ja entisestä uuteen elämään siirtyminen ei ollut kovin helppoa ja vaati aikaa. Vaikka entinen elämä olikin elämistä kämppiksinä exän ja neljän kissan kanssa, kaikki säätäminen ja vanhasta eroon pääseminen tuntui hyvin raskaalta.
Olen luonteeltani yleensä ottaen hyvin rauhallinen, dramaattinen toki, mutta äkkipikainen. Äkkipikaisuudestani johtuen ja ylikierroksilla käyminen loman jälkeen johti minut siihen mitä kaduin heti perään. Otin yliannostuksen parasetamolia. Kerroin tästä puolisolleni, joka sattui olemaan naapurissa kylässä, sekä toki naapurille muutenkin, tilasi puolisoni onnekseni ambulanssin ja pääsin nopeasti hoitoon.
Ambulanssi vei minut sairaalaan jo hyvin huonossa hapessa. Väriltäni olin jo sininen ja sairaalassa verikokeet kertoivat karua totuuttaan, veressäni oli parasetamolia 25 kertainen määrä päivittäiseen maksimiannokseen verrattuna. Lääkäreiden mukaan menehtymisen uhka ja ainakin vakavat maksavauriot olivat enemmän kuin todennäköisiä. Pääsin ensimmäiseksi yöksi teholle, josta pariksi seuraavaksi päiväksi valvontaan ja siitä vielä pariksi päiväksi vuodeosastolle. Kuin ihmeen kaupalla selvisin hengissä ja ilman pysyviä vaurioita. Kiitän puolisoani ja hoitohenkilökuntaa tästä. Vaikka olin hetkellisesti halunnut kuolla, tulin nopeasti toisiin aatoksiin ja onnekseni selvisin, nipin napin.
Olen oikeasti yrittänyt miettiä, mikä minulle oikein tuli, ja miksi. Sinällään tämä ei ollut ensimmäinen, vaan jo kolmas kerta elämässäni, kun olen tällaisella tavalla itsetuhoinen. Kun olen näitä asioita yrittänyt jälkikäteen miettiä, on minun vaikea ymmärtää, miksi olen tuollaisiin ratkaisuihin päätynyt.
Toki saan apua ja minut on ohjattu ammattiauttajien pakeille, jotta tilanteesta selviän ja asiat saadaan käytyä läpi.
Itsemurha on aina hyvin itsekäs teko, kadun että yritin sitä. Pyydän anteeksi kaikilta, joita se loukkasi. Minut yllätti se, kuinka moni minusta välittää ja kuinka montaa tämä tekoni kosketti. Vaikka luulin, että olen arvoton, en sitä ole. Asioista pitää puhua, eikä niitä saa haudata syvälle sydämeen, josta ne jossain vaiheessa purkautuvat mustana ja synkentävät mielen juuri silloin kun ei pitäisi. Kiitän vielä lopuksi puolisoani, joka toimi ja pelasti siten henkeni, pyydän myös häneltä anteeksi (toki ihan livenä myös) tekoani, joka aiheutti hänelle suurta ahdistusta.
Tästä jatkan päivä kerrallaan eteenpäin ja kirjoitan ajatuksiani tänne.
